Universumit

Psychology

Overthinking

overthinking

Just thinkinn

Ajattele vain

💭

Who Else Gets Anxious When Overthinking Any Scenario?

Kuka muu saa ahdistusta, kun miettii liikaa mitä tahansa skenaariota?

🧠 Me: I should stop overthinking..
🧠 Also me: But what if overthinking is how I survive?* 🙃

🧠 Minä: Minun pitäisi lopettaa liiallinen ajattelu..
🧠 Myös minä: Entä jos liiallinen ajattelu on tapa, jolla selviän?* 🙃

No point. Or maybe too many points. Too many words just trapped. I keep coming back to the phrase "If a tree falls in the forest and no one is around to hear it, does it make a sound?". If there are many thoughts but never verbalized, where do the thoughts go? [Into the soma. Through the soma]

Wonderings

Ei mitään järkeä. Tai ehkä liian monta järkeä. Liian monta sanaa vain loukussa. Palaan jatkuvasti lauseeseen "Jos puu kaatuu metsään eikä kukaan ole kuulemassa, tekeekö se ääntä?". Jos ajatuksia on paljon mutta niitä ei koskaan sanota ääneen, minne ajatukset menevät? [Somaan. Soman kautta]

Miettimiset

Have you ever noticed how, while the sun is still up, you feel like you can do anything?
Everything seems possible, and hope feels within reach.
But when night falls, and the moon replaces the sun, everything changes.
Loneliness starts to speak, dark thoughts begin to grow, and suddenly every problem feels heavier than it did before.
It’s strange how the night can make us feel so lost.
But maybe it’s not because we are weak—maybe it’s because silence gives our hidden emotions a chance to be heard.
And just like every night eventually gives way to morning, this feeling too shall pass.

Some battles are invisible, they happen quietly, when the world is asleep and your mind is wide awake.

Oletko koskaan huomannut, kuinka auringon vielä ollessa ylhäällä, tuntuu siltä, että voit tehdä mitä vain?
Kaikki tuntuu mahdolliselta, ja toivo on ulottuvillasi.
Mutta kun yö laskeutuu ja kuu korvataan auringolla, kaikki muuttuu.
Yksinäisyys alkaa puhua, tummat ajatukset alkavat kasvaa, ja yhtäkkiä jokainen ongelma tuntuu raskaammalta kuin ennen.
On outoa, kuinka yö voi saada meidät tuntemaan itsemme niin eksyneiksi.
Mutta ehkä se ei johdu siitä, että olemme heikkoja—ehkä se johtuu siitä, että hiljaisuus antaa piilotetuille tunteille mahdollisuuden tulla kuulluiksi.
Ja aivan kuten jokainen yö lopulta antaa tilaa aamulle, myös tämä tunne tulee menemään ohi.

Jotkut taistelut ovat näkymättömiä, ne tapahtuvat hiljaa, kun maailma nukkuu ja mielesi on hereillä.

For those who overthink everything like me, you should play Sudoku works as magic and could listen to music while playing, perfect

Niille, jotka miettivät kaikkea liikaa kuten minä, Sudoku on taianomainen ja voit kuunnella musiikkia pelatessasi, täydellistä

Liiallinen ajattelu

I needed this today, you need this today, everyone needs this today!

Tarvitsin tätä tänään, sinä tarvitset tätä tänään, kaikki tarvitsevat tätä tänään!

I mean....🤷🏻‍♀️😂

Tarkoitan....🤷🏻‍♀️😂

🤐🥴😮‍💨

The emptiness in my life made the sounds in my head louder, as much as i try to suppress them and direct my overthinking into something productive, the sad thoughts can be overwhelming, demotivating me, i even shed tears, I know that it means I'm a human being, but it's just harsh reality when you're on your own...

Sometimes i wonder if my lofe could've been better if I went back in time to change one thing, but I would lose a lot of things that I have now, yet again I think, perhaps I would be happier, or be more sadder...

I just need to keep my head up, move forward, hopefully life will open up a path or something where things ease up a bit, and it wouldn't be much empty ~

I wish no one would feel what I feel, find friends that value you, and appreciate them, don't chase after the wrong ones, I know it's not easy to spot the fake from real, but you will find a way if you pay attention closely...

Overwhelmed lately...

Elämäni tyhjyyden vuoksi pääni äänet ovat kovempia, niin paljon kuin yritän tukahduttaa niitä ja ohjata liiallista ajatteluani johonkin tuottavaan, surulliset ajatukset voivat olla ylivoimaisia, demotivoi minua, itkin jopa kyyneliä, tiedän, että se tarkoittaa, että olen ihminen, mutta se on vain karu todellisuus, kun olet yksin...

Joskus mietin, olisiko elämäni voinut olla parempaa, jos olisin palannut ajassa taaksepäin muuttaakseni yhden asian, mutta menettäisin paljon asioita, joita minulla on nyt, silti ajattelen, ehkä olisin onnellisempi tai surullisempi...

Minun täytyy vain pitää pääni pystyssä, edetä eteenpäin, toivottavasti elämä avaa polun tai jotain, jossa asiat helpottuvat hieman, eikä se olisi kovin tyhjää ~

Toivon, ettei kukaan tuntisi sitä, mitä minä tunnen, löydä ystäviä, jotka arvostavat sinua, ja arvosta heitä, älä jahtaa vääriä, tiedän, että ei ole helppoa erottaa vale todellisesta, mutta löydät tavan, jos kiinnität huomiota tarkasti...

Viime aikoina ylikuormittunut...

🦋Who am I? Good Question.. You decide I wouldn't my suggestions... How do I find the right direction... Who am I?🦋

Question Question Is The Name

🦋Kuka minä olen? Hyvä kysymys.. Sinä päätät, en antaisi omia ehdotuksiani... Miten löydän oikean suunnan... Kuka minä olen?🦋

Kysymys Kysymys On Nimi

Anyone felt like this as well randomly?

Onko kukaan tuntenut näin satunnaisesti?

😭

Anteeksi, että olen liiallinen ajattelija 😭

Deep within a jungle lay a path.

It wasn't a long path. In fact, compared to the endless wilderness surrounding it, it was surprisingly short. Yet few people walked it willingly.

The path was narrow, overgrown with thorns and vines. Every step demanded something from those who walked it. Some sections required painful honesty. Others forced people to face old regrets, buried shame, unresolved trauma, difficult conversations, grief, guilt, or the people they had hurt and missed. It was not a path of distance, but of emotion.

At the end of the path stood something precious.

For some, it was peace.

For others, forgiveness.

For many, it was family.

The people waiting there could not walk the path for them. They could only wait and hope.

Most travellers entered the jungle knowing the path was there.

But not everyone chose to walk it the same way.

One man saw the path and sprinted.

He hated the pain, hated the uncertainty, hated feeling vulnerable. He wanted it over with. He attacked every obstacle with desperation and force, charging through thorn bushes, smashing through vines, refusing to rest.

He became obsessed with reaching the end.

The faster he ran, the more the jungle fought back.

By the time he reached his family, he had arrived quickly, but at a cost. His body was covered in cuts. His clothes were torn. He was exhausted, malnourished and barely standing.

He had faced his struggles, but he had never truly processed them. He had battled them.

Won, perhaps.

But not learned from them.

Another man looked at the same path and turned away.

"Not today," he said.

The jungle beyond seemed easier.

There were places to sit, people to drink with, distractions everywhere. There was always another party, another excuse, another way to avoid thinking about what waited on that path.

Days became months.

Months became years.

The jungle slowly became home.

The man built himself a camp amongst the trees. Whenever the path came to mind, he drowned the thought with noise, entertainment, habits and comforts.

Over time he stopped noticing how lost he had become.

The jungle wasn't hurting him all at once.

It was taking pieces of him slowly.

His health.

His time.

His purpose.

His confidence.

Eventually he looked into a stream and barely recognised the man staring back.

His hair was grey.

His body tired.

His spirit worn down.

The path was still there.

Exactly where it had always been.

Only now he had less strength to walk it.

When he finally reached the end, many years later, his family was still there.

But time had moved on.

The children he remembered were now adults.

Moments had been missed.

Memories never made.

The path had never been long.

Only delayed.

Then there was a third man.

When he saw the path, he accepted what it was.

He knew it would hurt.

He knew there would be tears, difficult conversations, setbacks and days when he wanted to quit.

So he began walking.

Not running.

Not hiding.

Walking.

When the thorns cut him, he learned from them.

When he grew tired, he rested.

When the sun broke through the trees, he stopped to appreciate it.

He laughed when he could.

Cried when he needed to.

Asked for help when he was struggling.

And each challenge made him stronger.

Not because the path became easier.

But because he became more capable.

The jungle was still difficult.

The emotions were still real.

The conversations were still uncomfortable.

Yet every step built resilience instead of taking it away.

When he finally reached the end, he stood tall.

Strong.

Healthy.

Grounded.

Not because he had avoided suffering, but because he had faced it properly.

His family embraced him.

And although the path had wounded him along the way, it had also shaped him.

The truth is that every person eventually notices the path.

Some rush through it and arrive broken.

Some spend years hiding from it and become lost in the jungle.

Others accept the challenge, walk it with patience, and allow it to transform them.

The path is rarely as long as we fear.

But the longer we avoid it, the larger the jungle becomes.

And no matter how far we wander, the path remains where it always was, waiting quietly for us to take the first step.

The Path (Story)

Syvällä viidakossa oli polku.

Se ei ollut pitkä polku. Itse asiassa, verrattuna ympäröivään loputtomaan erämaahan, se oli yllättävän lyhyt. Silti harvat ihmiset kulkivat sitä mielellään.

Polku oli kapea, piikkien ja köynnösten peitossa. Jokainen askel vaati jotain niiltä, jotka sitä kulkivat. Jotkut osuudet vaativat kivuliasta rehellisyyttä. Toiset pakottivat ihmiset kohtaamaan vanhoja katumuksia, haudattua häpeää, käsittelemättömiä traumoja, vaikeita keskusteluja, surua, syyllisyyttä tai ihmisiä, joita he olivat satuttaneet ja kaivanneet. Se ei ollut matkan polku, vaan tunteiden polku.

Polun päässä seisoi jotain arvokasta.

Joillekin se oli rauha.

Toisille anteeksianto.

Monille se oli perhe.

Ihmiset, jotka odottivat siellä, eivät voineet kulkea polkua heidän puolestaan. He saattoivat vain odottaa ja toivoa.

Useimmat matkustajat astuivat viidakkoon tietäen, että polku oli siellä.

Mutta ei kaikki valinnut kulkea sitä samalla tavalla.

Yksi mies näki polun ja juoksi.

Hän vihasi kipua, vihasi epävarmuutta, vihasi tuntea itsensä haavoittuvaksi. Hän halusi sen olevan ohi. Hän hyökkäsi jokaista estettä vastaan epätoivolla ja voimalla, syöksyen piikkipensaitten läpi, murskaten köynnöksiä, kieltäytyen lepäämästä.

Hänestä tuli pakkomielteinen pääsemään loppuun.

Mitä nopeammin hän juoksi, sitä enemmän viidakko taisteli takaisin.

Kun hän viimein saavutti perheensä, hän oli saapunut nopeasti, mutta hintaan. Hänen kehonsa oli täynnä haavoja. Hänen vaatteensa olivat revittyjä. Hän oli uupunut, aliravittu ja tuskin pystyssä.

Hän oli kohdannut kamppailunsa, mutta hän ei ollut koskaan todella käsitellyt niitä. Hän oli taistellut niitä vastaan.

Voittanut, ehkä.

Mutta ei oppinut niistä.

Toinen mies katsoi samaa polkua ja kääntyi pois.

"Ei tänään," hän sanoi.

Viidakko sen takana näytti helpommalta.

Siellä oli paikkoja istua, ihmisiä, joiden kanssa juoda, häiriötekijöitä joka puolella. Aina oli toinen juhla, toinen tekosyy, toinen tapa välttää ajattelemasta, mitä polulla odotti.

Päivät muuttuivat kuukausiksi.

Kuukaudet muuttuivat vuosiksi.

Viidakosta tuli vähitellen koti.

Mies rakensi itselleen leirin puiden keskelle. Aina kun polku tuli mieleen, hän hukutti ajatuksen meluun, viihteeseen, tapoihin ja mukavuuksiin.

Ajan myötä hän lopetti huomaamasta, kuinka eksyksissä hän oli tullut.

Viidakko ei satuttanut häntä kerralla.

Se otti palasia hänestä hitaasti.

Hänen terveytensä.

Hänen aikansa.

Hänen tarkoituksensa.

Hänen itseluottamuksensa.

Lopulta hän katsoi puroon ja tuskin tunnisti takaisin tuijottavaa miestä.

Hänen hiuksensa olivat harmaat.

Hänen kehonsa väsyneet.

Hänen henkensä kulunut.

Polku oli yhä siellä.

Juuri siellä, missä se oli aina ollut.

Vain nyt hänellä oli vähemmän voimaa kulkea sitä.

Kun hän viimein saavutti lopun, monia vuosia myöhemmin, hänen perheensä oli yhä siellä.

Mutta aika oli kulunut.

Lapset, joita hän muisti, olivat nyt aikuisia.

Hetkiä oli jäänyt väliin.

Muistoja ei koskaan tehty.

Polku ei ollut koskaan pitkä.

Vain viivästynyt.

Sitten oli kolmas mies.

Kun hän näki polun, hän hyväksyi sen sellaisena kuin se oli.

Hän tiesi, että se tulisi satuttamaan.

Hän tiesi, että tulisi kyyneliä, vaikeita keskusteluja, takaiskuja ja päiviä, jolloin hän halusi luovuttaa.

Joten hän alkoi kävellä.

Ei juosta.

Ei piiloutua.

Käve

Polku (Tarina)

Yeah so looks like sleeping, sudoku, whatever, are so temporary, you cannot stop overthink, it cannot let you sit down no doing anything about it, or you can just sit down waiting for it, oh godi hate it

Joo, näyttää siltä, että nukkuminen, sudoku, mitä tahansa, on niin väliaikaista, et voi lopettaa liiallista ajattelua, se ei anna sinun istua tekemättä mitään sen eteen, tai voit vain istua ja odottaa sitä, oh, vihaan sitä

I mean at random point of the day "Imagine one day you're getting DMs because suddenly you've become very well known amd famous for the things you create"...

Then I'd say "it will hard to know who is real and who isn't, I wish I could make connections before any of that happens, and if it happens, then I guess I'll set boundaries or something" and then I tell myself "you know what, let's not think, let's just focus on present, future is unknown, and what I do now will shape my future, keep doing what i do"

Yet still, that thought always come and go...

One of these thoughts that always go around in my head, constantly popping up...

Tarkoitan, että satunnaisena hetkenä päivässä "Kuvittele, että eräänä päivänä saat DM-viestejä, koska olet yhtäkkiä tullut hyvin tunnetuksi ja kuuluisaksi luomistesi ansiosta"...

Sitten sanoisin "on vaikeaa tietää, kuka on aito ja kuka ei, toivon, että voisin luoda suhteita ennen kuin mitään tuollaista tapahtuu, ja jos se tapahtuu, niin luulen, että asetan rajoja tai jotain" ja sitten sanon itselleni "tiedätkö mitä, älä ajattele, keskity vain nykyhetkeen, tulevaisuus on tuntematon, ja se, mitä teen nyt, muokkaa tulevaisuuttani, jatka vain sitä, mitä teen"

Silti tuo ajatus tulee ja menee aina...

Yksi näistä ajatuksista, jotka aina pyörivät päässäni, jatkuvasti ilmestyvät...

I'm tired in a way sleep can't fix.
My body rests, but my mind never does.
Too many thoughts,too many memories,too many silent battles happening all at once.
People think I'm distant, but honestly........
I'm just mentally exhausted from carrying everything alone.

I'm Tired

Olen väsynyt tavalla, jota uni ei voi korjata.
Kehoni lepää, mutta mieleni ei koskaan.
Liikaa ajatuksia, liikaa muistoja, liikaa hiljaisia taisteluita tapahtuu kaikki kerralla.
Ihmiset ajattelevat, että olen etäinen, mutta rehellisesti........
Olen vain henkisesti uupunut kaiken yksin kantamisesta.

Olen väsynyt

At times I feel like my overthinking can be a double edge sword.

Blessing or curse at times

Ajoittain tuntuu siltä, että liiallinen ajattelu voi olla kaksiteräinen miekka.

Siunaus vai kirous ajoittain

ᵈᵒⁿ'ᵗ ᵉᵛᵉʳ ᶠᵒʳᵍᵉᵗ ʸᵒᵘʳ ʰᵉᵃᵈᵖʰᵒⁿᵉˢ

Älä koskaan unohda puhelintasi

Overthinking at its finest

Yliajattelu parhaimmillaan

We all have secret haven where we step the compulsive rumination and the anxiety. When your body will begin to realize oxytocin and you'll feel at peace and make you feel extraordinary.
And you will enjoy it because that feeling is on its way to extinction like all good things

Meillä kaikilla on salainen turvapaikka, jossa astumme pakonomaisten mietteiden ja ahdistuksen yli. Kun kehosi alkaa vapauttaa oksitosiinia, tunnet rauhaa ja se saa sinut tuntemaan itsesi erityiseksi.
Ja tulet nauttimaan siitä, koska tuo tunne on matkalla häviämään, kuten kaikki hyvät asiat.

Mine - was I right about selecting my career in Pcm ? In class 10

What is the dumbest thing you overthink about?

Oma - olinko oikeassa valitessani urani Pcm:ssä? Luokalla 10

Mikä on typerin asia, jota mietit liikaa?

People say it's overthinking but i say we predict future more easily

Ihmiset sanovat, että se on liiallista ajattelua, mutta minä sanon, että ennustamme tulevaisuutta helpommin

Sometimes you need to stop thinking and to learn to get out of your head and just let go

Joskus on tarpeen lopettaa ajattelu ja oppia päästämään irti ja vain antaa mennä

Even writing this post took a lot of thinking 😭

Tell me how to stop overthinking

Jopa tämän postauksen kirjoittaminen vaati paljon ajattelua 😭

Kerro minulle, miten lopettaa liiallinen ajattelu

What are some advices you have received on overthinking? What works and what doesn't?

Let us Roast and destroy some mainstream advises on overthinking.

Mitä neuvoja olet saanut liiallisesta ajattelusta? Mitkä toimivat ja mitkä eivät?

Antakaamme palaa ja tuhotaan joitakin valtavirran neuvoja liiallisesta ajattelusta.

Nobody is coming to save you, no friend or family is coming to save you from your overthinking
Don't think more more cause it will keep you low only and you can't do anything about it
I know it's sounds harsh, but we need to accept it

Control yourself

Kukaan ei tule pelastamaan sinua, ei ystävä eikä perheesi tule pelastamaan sinua liialliselta ajattelulta
Älä ajattele liikaa, koska se pitää sinut vain alhaalla etkä voi tehdä asialle mitään
Tiedän, että se kuulostaa kovalta, mutta meidän on hyväksyttävä se

Hallitse itseäsi

I'm thinking about cutting my dread locs off

Locs

Locsit

😴😴

Positively overthinking

Positiivinen liiallinen ajattelu

When you got so much on your mind like: "LET ME SLEEP!!! LEAVE ME ALONE!!"

Can't sleep

Kun mielessäsi on niin paljon, kuten: "ANNA MINUN NUKKUA!!! JÄTÄ MINUT RAUHAAN!!"

En voi nukkua

I think too much and still act like someone who didn’t think at all 🙌

Ajattelen liikaa ja silti käyttäydyn kuin joku, joka ei ajatellut ollenkaan 🙌

memes

"Are you mad at me?" - me, everyday to every person I interact with 😅🙃

#liiallinenajattelu #ahdistus #hauska #elämä

"Oletko vihainen minulle?" - minä, joka päivä jokaiselle, jonka kanssa olen vuorovaikutuksessa 😅🙃

What if the person who could've made you the happiest in the world, who could've made you feel the luckiest everytime you woke up with them every morning, is someone whose profile you already swiped on?

You didn't like something on their profile.

They didn't have enough good photos.

They said "hi", but you ignored the message.

You swiped their profile away and, consequently, swiped away the beautiful love story, the lifetime of laughter and tears, and the chance to grow old with the love of your life.

...

Just wondering if I'm the only one who thinks about this. 🤣

What if you already came across your soulmate...

Entä jos henkilö, joka olisi voinut tehdä sinut onnellisimmaksi maailmassa, joka olisi voinut saada sinut tuntemaan itsesi onnekkaimmaksi joka kerta, kun heräsit heidän kanssaan joka aamu, on joku, jonka profiilin olet jo pyyhkäissyt?

Et pitänyt jostain heidän profiilissaan.

Heillä ei ollut tarpeeksi hyviä kuvia.

He sanoivat "hei", mutta ignoroit viestin.

Pyyhkäisit heidän profiilinsa pois ja siten pyyhkäisit pois kauniin rakkaustarinan, elämän täynnä naurua ja kyyneliä, ja mahdollisuuden vanheta elämänrakkautesi kanssa.

...

Kysyn vain, olenko ainoa, joka ajattelee tätä. 🤣

Entä jos olet jo kohdannut sielunkumppanisi...

Booyhteisö muille Overthinking-intoilijoille.

Overthinkingyhteisö

Ajattele vain

💭

Kuka muu saa ahdistusta, kun miettii liikaa mitä tahansa skenaariota?

🧠 Minä: Minun pitäisi lopettaa liiallinen ajattelu.. 🧠 Myös minä: Entä jos liiallinen ajattelu on tapa, jolla selviän?* 🙃

Miettimiset

Jotkut taistelut ovat näkymättömiä, ne tapahtuvat hiljaa, kun maailma nukkuu ja mielesi on hereillä.

Ehkä ajattelen liikaa

Minulla on kysymys

Yritä parasta..

Levoton

Silmä-tatuointini 👁️

🐒